Olipa kerran...

Olipa kerran ihmisen alku, joka halusi rakentaa itselleen talon. Hän pyysi tietenkin luottoihmisensä talon rakentamiseen mukaan. Kun molemmilla oli selvillä, millainen talo olisi valmiina, he etsivät tiimiin sopivan sähkö- ja LVI asiantuntijan sekä muurarin. Kaikki näyttikin hyvältä, kunnes kaupungissa tajuttiin, että keskelle metsää rakennettu talo tarvitsee hyvät kulkuyhteydet, kulkuväylät ja palvelut myös lähemmäksi. Rakennuslautakunnassa mietittiin, mitä palveluita kyseisen unelmatalon tulisi saada. Roppakaupallahan niitä löytyi. Alkoi näyttää siltä, että talon ympärille muodostuisi varsinainen kaupunki. Paperilla se näytti, että kaikki tiet vievät talolle, mutta luonnollisesti jokaisen polun ja palvelulaitoksen rakentaminen oli rakentajille keskiössä.

Aikaa kului, rakennustyömaita oli paljon. Kokouksissa istuttiin, jotta kaikilla olisi selkeä käsitys, miksi kyseinen rakennus oli tärkeä ja miten se hyödyttäisi myös muita kuin metsään rakennettavaa ihmisen alun taloa. Jossain kohtaa kaupungissa myös huomattiin, että kukaan ei ollut käynyt edes katsomassa, miten metsätalon rakennus edistyy.

Niinpä perustettiin työryhmä, joka koordinoi käynnit metsään rakennettavalle talolle ja viestii kaikille, missä mennään ja mitä kukin voi tehdä metsän keskelle rakennettavan talon suhteen. Kun metsän keskelle mentiin, nähtiin, että lapiolla viiden hengen tiimi kaivoi perustuksille paikkaa. Koska se näytti melko alkeelliselta, kaupunki tarjosi paikalle kaivinkoneen. Eikä aikaakaan, kun talon rakennus eteni kovaa vauhtia. Kaupunki tarjosi jos jonkinlaisia välineitä, vinkkejä ja uusimpia teknologian saavutuksia talon rakentamiselle.

Kun seinät saatiin valmiiksi ja katto pään päälle, viiden hengen tiimi saattoi hieman henkäistä. Nyt kaupungin tyypit eivät nähneet kaikkea, mitä tehdään. Vaikka kaupungin tyypit ehtivät vaikuttaa sisäseinien paikkoihin, oli vielä paljon tehtävissä, jotta unelmatalo valmistuisi sellaiseksi kuin ihmisen alku oli alun perin halunnut. Rakennustyömaalla naurettiin, itkettiin, puurrettiin – siis elettiin, ja kohta kohdalta talo alkoi näyttää paremmalta.

Koska kaupunki halusi tarjota parastaan, se pyrki järjestämään tapaamisia ja toi näytille erilaisia sisustusmateriaaleja, jotka olisivat kestäviä ja takaisivat, että unelmatalosta tulisi todellinen unelmatalo. Jotkut niistä oli pakko ottaa taloon, jotta kaupungin palveluja saisi edes käyttää. Osa materiaaleista jätettiin käyttämättä, vaikka annettiin ymmärtää, että ne käytettäisiin. Osaan tiimi uskalsi laittaa rajan ja sanoa, että ei sovellu tälle rakennukselle.

Kun taloa jo viimeisteltiin, ihmisen alku mietti, minkälainen prosessi oli ollut.  Hän totesi, että ”Talon rakentaminen on rankka prosessi. Kaupungissa, jossa jokaisella olisi jotain sanottavaa ja annettavaa sille, se on vielä haastavampaa. Joskus mietin, että kompromisseja tekemällä pääsee helpommalla, mutta taloni ei ole ihan sellainen kuin sen olisin halunnut olevan”.

Luottoihminen huokaisi ja sanoi: ”Vaikka talo ei ole aivan unelmien mukainen, on se talo kuitenkin. Alun unelmat ehkä osin haalistuivat ja madaltuivat, mutta vielä on mahdollisuuksia vaikka mihin”. Tiimin jäsenet katsoivat ihmisen alkua ja sanoivat: ”Milloin talo muka on valmis? Remonttia ei tarvitse tehdä, tuunataan ja keskitytään siihen, mihin haluat”.

Ihmisen alku hymyili. Ehkä peliä ei ollakaan vielä menetetty.