Olin Valmentaa kuin nainen- tapahtumassa Seinäjoella. Paikalla oli eri lajien nais- ja miesvalmentajia. Kävimme läpi oman urheilu-uran antia ja oppeja, joita valmentamiseen liittyen kokemukset ovat tuoneet. Anti oli jälleen päätä huimaava. Osaamista on ja omia kokemuksia, joista ammentaa.

Tapaamisessa nousi esille tarve yhteiselle keskustelulle ja kokemusten jakamiselle. Halu oppia lisää oli selkeä. Tällaisia mahdollisuuksia on urheilussa paljonkin, esimerkiksi erilaisten koulutusten, työnohjauksen ja mentoroinnin avulla.

Jäin kuitenkin miettimään erään valmentajan sanoja: ”voidaanko kokoontua ilman mitään virallista”.

Usein tällaiset epäviralliset tapaamiset jäävät kokoon kutsumatta, koska kukaan ei kanna vastuuta varsinaisesti koollekutsumisesta. Into laantuu heti tapahtuman jälkeen, kun arki iskee päälle.

Jos sellainen epävirallinen kokoontuminen onnistuu, usein ne jäävät kauniiksi aluiksi, koska niihin ei ole samalla tavalla pakko sitoutua. Menee, jos jaksaa tai pääsee.

Ja jos ne jotenkin onnistuvat jatkumaan, usein ne ovat kokoontuessaan kavereiden kuulumistapaamisia, joissa ei synny uutta, koska tavoitteita ei ole ja työnjakokin jää sopimatta. Niistä tulee suljettuja kavereiden ”saunailta” tyylisiä tapaamisia.

Silti en ihmettelisi, vaikka Pohjanmaalta vielä kuultaisiin näistä epävirallisista valmentajien osaamista ja hyvinvointia edistävistä yhteen kokoontumisista, joissa valmentajat käyvät säännöllisesti.

Ai miksikö?

Yhteisöllisyyden vuoksi.

Paikalla olleiden valmentajien into oli aikamoinen. Huolimatta siitä, että he eivät tunteneet toisiaan. Katseissa oli päättäväisyyttä, tahtoa tehdä asioille jotain. Jotain sellaista, mitä sanoilla on vaikea saavuttaa – sen vain tuntee. Yhteisöllisyyttä ei voi tuoda, se tulee luoda. Jäi olo, että jotain uutta on syntymässä.

Ai niin, tämä valmentaa kuin nainen tapahtumakin oli Seinäjoella ihan vaan yhden innokkaan ja sinnikkään valmentajan ansiosta.