Kylmä totuusko urheilusta?

Urheilu sytyttää. Tunneskaalat ovat suuria, kun puhutaan urheilusta. Eilen juhlittiin saavutuksia. Yksi näistä oli Leo-Pekka Tähden valinta vuoden urheilijaksi. On hän aiemminkin ollut ehdolla ja saavuttanut ykköstiloja, mutta nyt tuli vasta valituksi. Viimeistään vuodesta 2004 kaveri on ollut tähti, jolloin voitti ensimmäisen paralympiakultansa. Sen jälkeen mitaleita on rapissut tasaiseen tahtiin arvokilpailuista.

Luin Aamulehden verkkosivuilta Mia Puuskan (ent. Strömmer) haastattelua (Aamulehti, 17.1.2017). Hänen mukaansa ”on kylmä totuus, että urheilumaailma ei ole sellainen maailma, jossa arvostettaisiin ihmistä pelkästään ihmisenä. Menestys tuo arvostusta ja sijoitukset hyväksyntää.”

Jäin miettimään, kiteytyykö näissä uutisissa urheilun kylmä totuus?

Karrikoiden siis tietyt lajit saavat tehdä todella paljon töitä, että ne edes noteerataan urheilu-uutisina. Näiden lajien urheilijat voivat olla maailman mestareita ja menestyä maailmalla, mutta eivät saa ansaitsemaansa arvostusta. Ainahan voi sanoa, että laji on niin kovin pieni maailman kaikkeudessa, mutta urheilustatistiikkaa tietävät osaavat kertoa, että se logiikka ei päde joka lajissa. Aina voi vedota, että se, mikä vetää kansaa, siitä puhutaan ja se palkitaan. Mediassahan se päätetään, mistä kirjoitetaan ja puhutaan. Tuskin kaikki kuitenkaan median syytä on. Lajien ja lajien sisällä eri luokkien arvostus on erilaista. Vaikka niitä ei mielessä arvottaisi, niiden arvottaminen näkyy käytännössä: pieninä tekoina ja hiuksen hienoina vivahteina, että ne osataan ymmärtää.

Karrikoiden, kun urheilulaji ja urheilija sitten saavuttaa arvostusta, siltä ja häneltä odotetaan menestystä. Arvostus on ansaittava aina uudelleen. Kenelle tahansa kova homma, jossa helposti menee puurot ja vellit sekaisin. Oikeasti kukaan ei varmaan ajattele, että ei arvostaisi ihmistä ihmisenä. Silti mielikuvissa ja joskus julkisuudessakin urheilijat taustatiimeineen jaetaan ”lampaisiin” ja ”leijoniin”, epäonnistuneisiin ja onnistuneisiin. Julkisuudessa urheilijat ja valmentajat joutuvat helvetilliseen piinapenkkiin, jos odotettua menestystä ei tule. Kovin on kova hinta.

Sitähän voisi ajatella, että mitä järkeä on saada lajille arvostusta, jos sen jälkeen arvostuksen ja hyväksynnän mitta on menestys ja mitalit. Mielestäni kannattaa ehdottomasti.

Minusta oli upeaa huomata, että vammaisurheilu nyt virallisesti nostettiin urheilussa ansaitsemalleen tasolle. Muutokset ovat mahdollisia, ne vaan vaativat paljon sinnikästä ja pitkäjänteistä työtä taustalla. Tietenkin jokainen huippu-urheilussa toimiva haluaa menestystä. Ihan yhtä luonnollista on olla pettynyt, jos sitä ei tule. Epäonnistumiset ruoditaan julkisuudessa tarkkaan – sehän toisaalta takaa ihmisten mielenkiinnon: häpeää on helpompi käsitellä, kun se ei ole oma. Puskurina tälle toimii urheilijan ja valmentajan taustatiimi. Urheilun kylmän totuuden kääntöpuolelta löytyy lämmin sydän: kaveria ei jätetä.