Kiusaaminen näyttää olevan kestopuheenaihe, joka aika ajoin nousee myös mediassa esille – eikä syyttä, (Esim. HS 2.3.2016). Kiusaamista on ollut kautta aikojen ja valitettavasti luulen, että sitä tulee myös jatkossa olemaan. Suomessa tehdään paljon työtä muun muassa koulu- ja työpaikkakiusaamisen estämiseksi. Siitä huolimatta liian moni koululainen ja työssäkäyvä ihminen saa kokea helvetillistä kiusaamista.
Työstän paraikaa kirjaa kiusaamisesta yhdessä Vesa Nevalaisen kanssa. Tätä kautta olen miettinyt kiusaamista myös kiusaajaa ja kiusattua ympäröivien ihmisten näkökulmasta:
Mitä tapahtuu ihmisessä, joka sallii toisen mollata, haukkua tai fyysisesti käydä käsiksi toiseen ihmiseen?
Syitä on monia, mutta huomaan, että jäin pohtimaan asiaa tunnekokemuksen näkökulmasta. Tunteet liikuttavat meitä. Tämä ilmenee kauniilla tavalla englannin kielen sanassa emotion (motion=liike).
Onko siis niin, että esimerkiksi pelko estää puuttumasta. Pelko joutua itse kiusatuksi, tai että ei pärjää kiusaajalle, tai että kukaan muu ei nouse vastarintaan ja jääkin yksin, estää puuttumasta. Toisaalta aina voi ajatella, että rohkeus ei ole pelon puutetta, vaan sitä, että jokin on pelkoa tärkeämpää – kuten esimerkiksi puolustaa kaveria tai pitää huolen, että ihmisiä kohdellaan samanarvoisesti.
Vai voiko syy olla kateus. Kiusattu on omasta mielestäkin päässyt liian helpolla, on liian lahjakas, liian rikas tai liian kaunis tai liian menestynyt, että sietääkin saada hitusen turpiinsa. Tiedostamaton kateus saa ihmisen katsomaan sivusta ja ajattelemaan, että ”ei ole minun asiani puuttua” tai ”olen syytön tuohon asiaan”. Ikään kuin yhteisössä sivusta katsominen olisi edes mahdollista. Jokainen yhteisön jäsen vaikuttaa siihen, miten hyvin tai huonosti yhteisössä voidaan. Jos ei muuten, niin toimimalla kiusaajalle upeana yleisönä.
Vai voiko syy olla häpeä? Tunteet siirtyvät tahattomasti ja kulovalkean tavoin. Usein kiusattu kokee häpeää. Häpeä lamaa ihmisen. Siksi kiusattu ei edes kykene puolustautumaan – kukaan ei pysty, jos on häpeän pauloissa. Joskus muut kokevat saman tunteen – se ikään kuin siirtyy muidenkin kannettavaksi – ja näin hekin lamaantuvat siitä. He eivät ikään kuin pysty tai kykene puuttumaan. Häpeä lamaa kaikki – paitsi kiusaajan, joka saa voimaa toisen avuttomuudesta. Toisaalta usein kiusaamiseen puuttuminen tarkoittaisi sitä, että itse kiusaaja joutuisi tilanteeseen, jossa joutuisi häpeämään sopimatonta käyttäytymistä. Näin ollen sivustaseuraajat joutuvat tekemään vain valinnan, kenen tulee hävetä. Häpeää on siis joka tapauksessa.
Joskus kiusaamiseen puuttumisen voi estää myös ahdistus. Kiusaajan käytös on niin ilkeää, että se ahdistaa muita. Ahdistus on niin ikävä tunne, että siitä haluaa eroon. Nopeiten eroon pääsee, kun sulkee silmänsä ahdistavilta asioilta. Toisin sanoen lähtee pois kiusaamistilanteesta, vaihtaa puheenaihetta tai kuittaa huumorilla toisen ikävän kommentin kiusatulle. Mikään ei muutu, mutta oma olo hetkeksi helpottaa.
Joskus tunne estää näkemästä itse asiaa. Ja kun itse asiaa ei nähdä, tälle asialle ei myöskään voi tehdä mitään. Asioiden julkituominen juuri niin kuin ne ilmenevät, on meille monelle vaikeaa. Helpompi on puhua yleistyksin, kuten ”meillä ilmenee epäasiallista toimintaa” tai passiivilausein, kuten ”täällä kiusataan”. Varovainen puhe tuo varovaisia toimenpiteitä. Selkeä ja suora puhe voi kuulostaa raa’alta, mutta tuo esille asian ytimen. Julkituominen tarkoittaa yhteisössä subjektien esille tuomista, kuten ”sinä Pekka kiusaat Maijaa ja se näkyy niin, että…”. Eihän se helppoa ole, mutta tunnemaastossa voi helposti eksyä, jollei uskalla mennä kohti.