Yhteensä kuusitoista vuotta luistelukoulusta SM- ja MM-tason junioriurheilijaksi. Viime syksynä nuorinkin lapsemme lopetti aktiivisen harjoittelun ja urheilun.

Näin jälkikäteen aika meni nopeasti. Kuusitoista vuotta kolmen urheilijanuoren kuskaamista, kustantamista, kannustamista ja paljon, paljon kaikkea muuta. Vanhemman näkökulmasta kaikkeen tähän mahtui paljon suuria tunteita: voiton riemun jakamista, surun kohtaamista ja lohduttelua menetetystä paikasta, iloa ihanista ihmissuhteista ja pettymysten kantamista häviöistä. Näin jälkikäteen tuntuu erikoiselta, kuinka tärkeältä tuo kaikki aikanaan tuntui. Miten sitä elikään niin voimakkaasti mukana lasten harrastuksissa.

Joku on joskus sanonut, että lasten jääharrastukseen menee rahaa yhtä paljon kuin asunnon hankkimiseen. En tiedä, kun en koskaan laskenut summia, mutta suuria ne olivat. Kaikki varusteet, puvut, suojat ja mailat, puhumattakaan kilpailumatkoista ja kuukausimaksuista. Yhtä lailla aika panostus oli valtava. Kaikki huoltotyö, talkoot ja toimitsijavuorot, muusta vapaaehtoistyöstä puhumattakaan seuran hyväksi. Vaikka panostus oli huima näin jälkikäteen arvioituna, rehellisesti voin kuitenkin sanoa, että en ottaisi siitä euroakaan enkä minuuttiakaan takaisin.

Kaikki ne muistot, tunne elämykset ja kokemukset ovat arvokkaita sinänsä. Lisäksi ne ovat opettaneet lapsillemme paljon sekä itsestä että elämästä ylipäätään. Koko käytetyn rahan ja ajan verran, jopa enemmänkin. Vanhemmille yhtä lailla.

Urheilu-uran lopetus päättää yhden ajanjakson. Jotain jää pois, mutta tilalle tulee jotain muuta. Sekin on hienoa huomata, miten nopeasti elämä täyttyy jostain toisenlaisesta, miten vaivattomasti aika täyttyy mielekkäästä muusta. Sekä lapsilla että itsellä.

Vaikka jotain jää pois, jotain myös jää jäljelle. Lapsille ja meille vanhemmille ovat jääneet ihmiset. Lasten harrastuksen kautta kohdatut uudet ystävät. Ehkä pitkässä juoksussa se kaikkein arvokkain.