Urheilussa pärjää, kun uskaltaa heittäytyä ja ylittää omia rajoja. Urheilu antaa paljon, mutta myös vaatii paljon. Aina kaikki ei mene, kuten on toivonut. Urheilija voi loukkaantua, joutua niin kutsuttuun läheltä piti tilanteeseen tai epäonnistua suorituksessaan. Tällaiset ennalta arvaamattomat ja äkilliset ikävät tapahtumat voivat jättää myös jälkensä, mikäli niitä ei osata hoitaa.
Urheilussa voidaan pärjäämiseetoksen keskellä sivuuttaa tällaiset ikävät kokemukset, varsinkin jos urheilijalle ei jää näkyvää fyysistä vammaa. Ihmisen mieli ei vain toimi samalla tavalla. Ihminen ei reagoi ainoastaan siihen, mitä tapahtui vaan myös siihen, mitä olisi voinut tapahtua. Tällaiset ikävät kokemukset tallentuvat muistiin. Kokemuksellisessa muistissa ne odottavat sopivaa kohtaa, jolloin ne aktivoituvat – aina yhtä tuoreina kuin alkuperäisessäkin tapahtumassa tuottaen ikäviä kokemuksia ja suoritukseen yllätyksiä. Tietoinen mieli ei välttämättä niihin reagoi, mutta tiedostamaton mieli reagoi vastaavanlaisiin tapahtumiin myös jatkossa. Keho ei toimi samalla tavalla, suoritus jää puolitiehen, vaikka kuinka järjellä pyrkisi ohjaamaan itseä toisin.
Psykologiassa puhutaan kriisin eri vaiheista. Ne tapahtuvat luonnostaan ja kuuluvat ihmisyyteen – ne auttavat selviytymään, mutta niihin voi myös jäädä kiinni, jollei saa tarvittavaa tukea. Otan yhden esimerkin, jota urheilussa tapahtuu ja jota voidaan tulkita väärin.
Äkillisten ikävien tapahtumien jälkeen ihminen menee sokkiin. Tämä ei ole tahdonvaraista, vaan automaattista. Reaktiot tulevat vasta myöhemmin. Sokki on siis suoja. Käytännössä esimerkiksi loukkaantumisen yhteydessä voi olla, että urheilija ei tunne kipua tai pahan epäonnistumisen jälkeen urheilija voi toimia varsin järkevän oloisesti ja tehokkaasti. Nämä inhimilliset reaktiot voidaan jo sinänsä tulkita pärjäämiseetoksen kautta:
”Kova kaveri, pärjää kyllä, ei tarvetta tukeen”.
Mikäli tällainen asia jää käsittelemättä, se voi vaikuttaa urheilijan uraan radikaalilla tavalla. Jopa käsitykset itsestä onnistujana saattavat murentua. Ja miten tämä näkyy? Tiukoissa paikoissa urheilija epäonnistuu. Ei siksi etteikö olisi valmistautunut, vaan siksi, että tiedostamattomasta nousee tahattomasti kokemuksellista ainesta saastuttamaan hetkeä, jolloin suoritusta tehdään.
Kaikki urheilijat haluavat onnistua kilpailuissa. Kukaan ei mene tahallaan epäonnistumaan. Jos ja kun jotain ikävää tapahtuu, sen käsittelyyn tulisi tarjota mahdollisuus. Valitettavasti meillä Suomessa tässä on vielä paljon kehitettävää. Onnekseni tunnen urheilulääkäreitä, valmentajia ja urheiluliittojen aktiiveja, jotka ymmärtävät asian tärkeyden, osaavat hakea apua ja haluavat kehittää toimintaa - näin myös luovat kantavan tukiverkon urheilijan ja valmentajankin taustalle.