Luin Helsingin Sanomista (7.11.2015), että pesis kieltää psyykkauksen junioreilta kokonaan. Otsikko oli niin raflaava, että oli pakko tarttua tähän. Jutussa tuodaan kyllä selkeästi esille, että psyykkauksella tarkoitetaan negatiivista puhetta; iholle ja henkilökohtaisuuksiin menemistä.

Jäin kuitenkin miettimään psyykkausta käsitteenä. Sillähän perinteisesti tarkoitetaan hyvään pyrkivää sparrausta, itsen tai toisen kannustusta parempaan.

Lietsonta, negatiivinen puhe ja toisen haukkuminen tietoisesti on vaikea näin ”psyykkauksen ammattilaisena” nähdä psyykkauksena, kun on itse tottunut pitämään sitä myönteisenä asiana ja hyvään pyrkivänä. Tosin se, että minä en hahmota jotain, ei tarkoita etteikö niin voisi olla. Kyllähän sparraamisella voi pyrkiä sekä hyvään että huonoon. Janalla on aina ääripäänsä.

Tällainen ”psyykkaus” - siis häirintäpuhe voi "parhaimmillaan", toisin sanoen onnistuessaan sekoittaa vastustajan keskittymisen, alentaa itseluottamusta ja näin vaikuttaa itse suoritukseen. Tuli mieleen jääkiekosta Tikkasen Esa. Hänen niin kutsuttu ”tiki talk” on jäänyt historiaan. Omalla puheellaan hän pyrki sekoittamaan vastustajan keskittymisen oleelliseen eli peliin – ja onnistuikin siinä varsin hyvin.

Häirintäpuheellakin on sopivaisuuden rajansa, niin kuin kaikella ihmisen toiminnalla. Vitsi on vitsi niin pitkään, kun kaikkia läsnä olevia se naurattaa. Sama on häirintäpuheessa; asiattomuuden rajat ovat varmasti laji-, kulttuuri-, yhteisö- ja yksilökohtaisia.

On tärkeää oppia, mikä on oikein ja mikä väärin, mikä on sopivaa ja mikä ei. Tässäkin urheilulajit eroavat toisistaan. Kulttuuri muodostuu sellaiseksi kuin me ihmiset sen teemme. Joskus voi olla todella tarpeen kontrolloida ja säädellä normeilla sallitun ja ei-sallitun raja, kuten pesäpallossa on ilmeisesti alettu tehdä.

Joskus tosin tuntuu, että tällaiset sopivaisuuden rajat tulisi tehdä myös katsojille. Katsomosta tulevat huudot, moitteet ja haukkumiset ovat joskus pahimman laatuista häirintäpuhetta. Psyykkarina olen ollut useamman kerran auttamassa urheilijoita sulkemaan tätä puhetta mielestä pois.

Häirintäpuhe pahimmillaan varmaan täyttäisi monessa työyhteisöissä epäasiallisen kohtelun rajan. Tällainen häirintäpuhe ei pyri pelkästään rikkomaan keskittymistä. Se pyrkii ujuttautumaan ihon alle, niin että urheilusuorituksen epäonnistumisen lisäksi urheilija alkaa epäillä itseään jatkossakin. Mitä vahvempi urheilija, sen kovempaa tällaisen puheen tulee olla. Tosin olettaisi, että jossain kohtaa varmaan häirintäpuhujakin alkaa jo näyttää hieman omituiselta ja vähintäänkin säälittävältä.

Toisen keskittymiseen puuttuminen voi tapahtua monella tavalla. Uskallan väittää, että toisen rauhallisuus, rentous ja hiljainen tyyneys voi yhtä lailla rikkoa keskittymisen: ”miten tuo toinen on noin varman oloinen”. Kohti katsominen, ryhti ja varma olemus voivat viestiä asennetta, joka henkisesti saa muut väistelemään suurta egoa.

Psyykata voi siis monella tapaa: kohottamalla itseä tai sanallisesti pyrkiä laskemaan toista. Tosin tällainen ”psyykkaus” edellyttää aina sen, että vaikutusvalta on riittävä, kohde altis sille ja ympärillä olevat muut sallivat ja suostuvat siihen.