Toimin monissa erilaisissa auttajan rooleissa työssäni; urheilupsykologina, työnohjaajana, coachina ja psykoterapeuttina. Jäin miettimään, mikä yksilötyössä oikeastaan auttaa toista.
Ensimmäiseksi itselleni tuli mieleen kuuntelu. Kuuntelulla tarkoitan toisen ymmärtävää kuuntelua. Tilan antaminen toiselle kuuntelemalla jo sinänsä koetaan auttavina.
Toinen keskeinen asia on niin kutsuttu validointi. Tällä tarkoitan toisen kokemuksen oikeutetuksi tekemistä. Toisin sanoen, asiantuntija osoittaa ymmärtävänsä, mitä asiakas kokee ja miksi hän kokee, niin kuin kokee. Auttaja luo sille ikään kuin oikeutuksen sanoin ja elein, hyväksymällä toisen kokemuksen.
Kolmas asia on kiinnostuksen osoitus. Tämä liittyy edellä mainittuihin, mutta edellyttää avointa suhtautumista. Se näkyy usein kysymysten tekemisenä. Asiantuntijan näkökulmasta on halu saada kiinni, mistä asiakkaan asiassa on kyse, ennen kuin voi edes miettiä, mitä asiasta ajattelee, saati mihin suuntaa prosessia ohjaa. Autettavalle se kuitenkin tarjoaa parhaimmillaan turvallisen leposijan, jossa omaa itseä, omia valintoja ja omaa elämäänsä voi pohtia avoimesti.
Neljäs keskeinen asia on prosessissa eteenpäin auttaminen. Jokainen apua hakeva haluaa tulla autetuksi. Joskus vain autettava ei itsekään tiedä, mihin apua oikeasti tarvitsee. Tällöin on riski, että hoidetaan asioita, jotka eivät vie prosessia eteenpäin tai kohti toivottua suuntaa. Mistä sen sitten tietää?
Luonnollisesti ammattitaidolla on suuri merkitys. Vaikka psykologiaa ei omista kukaan, psykologilla ja psykologiaan perehtyneellä ammattihenkilöllä on toki ammatin mukanaan tuomaa pätevyyttä tarkastella asioita monipuolisesti asiakkaan prosessia tukien. Ammattilaisella on taitoa, tilanteen vaatimaa nopeutta ja rohkeutta mennä kohti asioita, jotka voivat tuntua kivuliailta, mutta äärimmäisen tärkeiltä kohdata. Ammattilaisella on myös tietoa, viisautta ja malttia pysyä, pysähdellä ja hidastaa silloin kun asiakas ja prosessin luonne sitä vaatii.
Huteja, väärinymmärryksiä ja ikäviä tilanteita voi tulla silti. Apu ei auttanutkaan, hyvät aikeet eivät välittyneetkään. Omalla suhteellisen pitkällä työurallani vastoinkäymiset, vuorovaikutus takut ja asiakkaalle tahattomasti aiheutetut ikävät kokemukset ovat opettaneet eniten.
Ne pakottavat pysähtymään omiin toimintatapoihin, uskomuksiin auttamisprosessista ja omiin vuorovaikutustapoihin, -tyyleihin ja taitoihin. Ne haastavat pohtimaan omaa ammattitaitoa ja myös omaa ihmisyyttä. Ne ovat todella ikäviä hetkiä, mutta erittäin tärkeitä. Koska niiden kautta voi oppia auttamisesta ja voi hahmottaa myös omaa ammatillisuuden rajaa: kaikki auttajat eivät voi auttaa kaikissa maailman asioissa.